Pikkupoikana tuijotin Star Warsia aika intensiivisellä katseella. Muu maailma ympäriltä katosi tuolloin hetkeksi. Avaruusseikkailu lasermiekkoineen ja avaruusaluksineen tuntui todella mukaansatempaavalta ja jännittävältä. Valomiekkaa heilutin minä yksin ja tietenkin aina voitin ja pelastin maailmat kerta toisensa jälkeen. Vanhojen aikojen kunniaksi katselin vastikään sarjaa Mandalorianista, joka seikkailee tähtien sodan maisemissa. Enpä olisi uskonut, että se kertoo myös ammatillisesti erittäin mielenkiintoisista aiheista, kuten lapsen suojelusta tai kiintymyksestä. Se kertoo myös heikomman puolustamisesta, perinteistä ja oikeudenmukaisuudesta. Tuttuja termejä lastensuojelussa, eikö vain?
Lastensuojelussa meitä ohjaa nykypäivänä osittain perinteet, mutta sitäkin enemmän laki ja asetukset. Perinteisesti on korostettu kiintymysmalleihin perustuvaa lastensuojelutyötä sijaishuollossa, jossa tavoitteensa on mahdollistaa lapselle turvallinen kiintymyssuhde. Nämä seikat mielessä pitäen juurikin kiintymys nousee tarkasteluun siinä mielessä, että merkittävä osa lastensuojelupalveluiden piiriin tulevista lapsista on jossain määrin turvattomalla tavalla kiintyneitä vanhempiinsa. Perheen kanssa tehtävä työ on kuitenkin yksi olennaisimmista tehtävistä sijaishuollossa, koska perheen jälleenyhdistäminen on aina pidettävä mielessä. Vaadimmeko siis kenties liikaa, jos tavoitteenamme on, että lapsi muodostaisi turvallisen kiintymyssuhteen sekä lastenkodin aikuisiin että korjaisi suhdettaan omiin vanhempiinsa? Kumpi on tärkeämpää vai voiko niitä edes asettaa järjestykseen? Sanoisin, että perinteinen malli on todella riskialtis ja usein liian yksioikoisesti tulkittu tai väärin johdettu kiintymyssuhdeteoriasta. Olipa kyseessä sitten lapsen ristiriitainen, välttelevä tai täysin jäsentymätön kiintymysmalli, se asettaa lastenkodin aikuiset, lapsen ja perheen haastavaan paikkaan. Alkaa prosessi, jossa tapahtuu asioita uskomattoman monimutkaisella ja monitasoisella tavalla. Lapsi on voinut omaksua mallin, jossa esimerkiksi valehtelulla tai aggressiolla on keskeinen funktio. Hän saattaa siis tiedostamattaan tai tahallisesti johtaa lastenkodin ohjaajaa väärään suuntaan. Huijata ja pyrkiä hallitsemaan tilannetta epäsuotuisin keinoin, kuten on kenties paremman vuorovaikutuksen puutteessa tottunut tai joutunut tekemään. Se alus ei käänny helpolla. Sen sijaan vastavuoroisen vuorovaikutussuhteen sekä turvallisten ja johdonmukaisten kohtaamisten tavoittelu avoimen dialogin ja systeemisen ajattelun avulla on huomattavasti lempeämpi vaihtoehto sekä työntekijälle että lapselle. Tällainen ajattelu ei kumoa täysin perinteistä mallia. Se voi johtaa hyvässä tapauksessa myös varsinaisen kiintymyssuhteen muodostumiseen tai eheytymiseen, koska luottamus, lämpö, kannustaminen ja hoiva sekä rajat eli suojelu ovat merkittävässä roolissa kaikissa vuorovaikutustilanteissa.
Oletetaan, että lapsi tulee lastenkotiin noin kymmenvuotiaana. Hänellä on jo vakiintunut kiintymyssuhdemalli suhteessa vanhempiinsa ja hänellä on ikänsä puolesta ollut varmaankin mahdollisuus myös kiintymyksen kokemukseen tai sen osoittamiseen suhteessa opettajaan, koulukavereihin tai vaikkapa harrastuksessa valmentajaan. Riippuen siitä miten lapsi on tullut näissä kiintymysyrityksissään ja tarpeissaan kohdatuksi, hän on saattanut joko vahvistaa tai muuttaa suhteessa vanhempiinsa kehittämäänsä mallia. Tuohon kohtaamiseen ja kokemiseen vaikuttaa tietysti todella moni asia kuten lapsen oma temperamentti tai vaikkapa kiusatuksi joutuminen. Lapsi on voinut myös itse olla kiusaaja. Joka tapauksessa tämä kaikki on kehittynyt useiden vuosien aikana. Hän on käynyt läpi kasvun ja kehityksen vaiheita, joiden myötä hänellä on tietynlainen käsitys itsestä, muista ja maailmasta. Kehityksellisen trauman tai muun traumaattisen kokemuksen myötä lapsen kognitiivinen kehitys on voinut viivästyä tai jotkin osa-alueet kuten vaikkapa tunteiden säätely voi olla heikkoa. Lisäksi hänellä saattaa olla oppimisen vaikeuksia tai neurologisia sairauksia. Myöhemmin murrosiässä kuvassa voi olla myös päihteet. Tältä pohjalta ryhdytään sitten työskentelemään lastenkodissa. Aika ja oikea asenne onneksi auttavat. Siikajärven lastenkodin kasvatusjohtaja Neea Moilasen sanoin: “Lapsi voi joka päivä onnistua vaikka ei pystyisikään vielä muuttamaan haitallisia ja mahdollisesti sijoituksen syynä olevia toimintamallejaan. Me emme muistuta lasta joka päivä niistä haasteista, vaan luomme uuden mahdollisuuden onnistua arjessa hänen kykyjensä mukaan”.
Lastenkodin ohjaajalle tehtävä on vähän samankaltainen, kuin palkkionmetsästäjä Mandalorianin haaste tuntemattoman “vauvajedin” pelastamiseksi. Mandalorian ei tiedä mikä kyseinen laji on eikä myöskään sitä kenelle se kuuluu saati miksi tietyt tahot haluavat vahingoittaa lasta. Hän päättää kuitenkin suojella tätä ja lopulta parivaljakon kiintymys toisiinsa on vastavuoroista. Sijaishuollossa emme useinkaan tiedä mitä kaikkea lapsen elämässä on tapahtunut. Lajin onneksi tunnemme. Emme kuitenkaan tunne juuri kyseistä lasta laisinkaan. Emme tunne perhettäkään saati sukua. Tehtävänanto tilanteen kartoittamiseksi nopealla aikataululla saattaa tuntua siis aika-ajoin lähes mahdottomalta. Kotiinpaluun mahdollistamisesta puhumattakaan. Odotuksia ja toiveita on paljon niin lapsella itsellään kuin vanhemmilla tai sosiaalityöntekijälläkin. Kiire ja hätäily sotkee liian usein tehtäväämme. Henkilökohtaiset kokemuksemme siitä mikä on tärkeää vaikuttaa myös valintoihimme. Kiintymyssuhteen eheytyminen tai jopa korjaantuminen vaatii pitkän ja toistuvan, myönteisen ja vastavuoroisen vuorovaikutussuhteen luotettuihin aikuisiin jotensakin vakiintuneessa ympäristössä. Turvattomasti kiintyneelle lapselle tämä ei ole maailman helpoin juttu, ottaen huomioon sen, että sekä kehitykselliset että tilannekohtaiset haasteet puhuvat usein juurikin pysähtymisen tai jopa hetkellisen taantumisen puolesta. Usein eheytyminen vaatisi myös varsinaista kiintymyssuhdeterapiaa ja silloin tulisi päättää tarkasti keitä terapoidaan ja millä resurssilla. Perinteisesti lastenkodeissa käytetyn omaohjaajuuden roolin liiallinen korostaminen tässä mielessä on siis vähintäänkin riskialtista. Onneksi nykymuodossaan omaohjaajat työskentelevätkin usein työpareina eikä tehtävä kaadu tällöin liikaa yhden harteille. Omaohjaajan roolia tuleekin jatkossa painottaa enemmän prosessinhallinnan näkökulmasta ja systeemisen mallin mukaisesti nivoa tärkeää yksilöllistä kontaktityötä aidosti osaksi lapsen ja nuoren koko ekosysteemiä. Vaativa omaohjaajatyö jakautuu näin ollen ikään kuin luonnostaan osaksi koko yhteisön toimintaa ja tukee myös perheen kanssa tehtävää työtä.
Miksi siis perustehtävän toteuttaminen on kaikessa yksinkertaisuudessaan se kaikkein tärkein lastenkodin ohjaajan tehtävä? Tehtävähän on auttaa lasta onnistumaan arjessa. On todellakin turvauduttava oman mielentilan tai soolona jedeilyn sijaan pykäliin ja sääntöihin. Tehtävä on turvata lapsen kasvu ja kehitys. Se tarkoittaa aikuisen tekemiä lakiin perustuvia valintoja ja päätöksiä lapsen edun nimissä, jotka eivät ole läheskään aina lapsen mieleen sopivia. Vastarintaa on odotettavissa. Tunne edellä liian intensiivisellä katseella tälle tantereelle käyminen voi olla niin aikuiselle kuin lapsellekin kohtalokasta. Nopeaa ja helppoa ratkaisua ei ole, joten kaikista haasteista huolimatta, turvallinen ja ennakoitava arki ovat perustehtävämme keskiössä. Lapsen päivärytmistä ja viikkorytmistä, syömisestä, nukkumisesta, perheen kanssa työskentelystä, koulutehtävien tekemisestä, kaverimenoista sopimisesta tai harrastuksista huolehtiminen ovat ohjaajan arkipäiväisiä mutta sitäkin tärkeämpiä tehtäviä. Koska olemme suuren haasteen edessä, toimimme aina moniammatillisena työryhmänä. Näin teki myös Mandalorian, kun vastus oli lähes mahdoton voitettavaksi. Hän keräsi ympärilleen taitoa, voimaa ja kestävyyttä, jotta tavoite lopulta saavutettaisiin.
Ohjaajan perustehtävän toteuttaminen lempeästi, ymmärtäväisesti ja toiveikkaasti luotettavan aikuisen toimesta, tasapainoa ja johdonmukaisuutta ylläpitäen sekä vaillinaisuutta ja keskeneräisyyttä sietäen, on loppujen lopuksi lapselle tai nuorelle juurikin se elämän punaisen langan pää (tai valomiekan kahva), johon tarttua ja tuntea yhteys omaan itseensä, voimaan joka meitä kaikkia yhdistää. Olkoon voima kanssamme.
