Mestari otti ison valokuvakansion käteensä ja tarkasteli sitä hetken. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tätä selailin, hän ajatteli. Kansio oli perhealbumi, täynnä valokuvia eri vuosilta. Oli kuvattu vauvoja, syntymäpäiviä, matkoja, joulukoristeita, leipomista, arkea, aamuja, iltoja, hiihtoa, luistelua, uimista, retkeilyä – lähes kaikkea mahdollista mitä lapsiperheen elämään voikaan kuulua. Miten aika rientää, mestari ajatteli. Hän muisteli lapsia. Millaisia he olivat ja mikä oli kellekin ominaista? Mestarin kasvoille nousi ensin hymy, mutta sitten hän menikin vakavaksi. Millainen hän itse oli ollut tuolloin? Mitä hän oli ajatellut vanhemmuudesta, kun lapset syntyivät? Miten helposti asiat tuntuvatkin itsestään selviltä, mestari murahti lähes ääneen ja tunsi itsesyytöksen tunteen nousevan pintaan. Olenko ollut läsnä riittävästi? Olenko todistanut olevani hyvä vanhempi? Olenko ollut liian tiukka? Mitähän lapset mahtavat minusta nyt ajatella? Tästä täytyy puhua, hän päätti.
Päivittäin mieleemme putkahtaa lukematon määrä ajatuksia. Suurin osa niistä tulee ja menee ilman, että kiinnitämme niihin sen enempää huomiota. Voimme kuitenkin tietoisesti päättää pysähtyä hetkittäin, tarkastella mieleemme nousevia ajatuksia ja pohtia millaisia vaikutuksia näillä ajatuksilla on itseemme ja muihin. Mikäli ajatuksemme ovat myönteisiä liittyen johonkin toiseen ihmiseen, on rohkeaa ja rakentavaa pukea nuo ajatukset sanoiksi ja kertoa ne hänelle. Jos taas mieleemme nousee paljon negatiivisia ajatuksia, jotka häiritsevät toimintaamme jollain tavalla tai aiheuttavat esimerkiksi kateuden tai ärtymyksen tunteita, puhuminen voi olla vielä vaikeampaa. On hyvä miettiä, kenen kanssa ne voisi jakaa. Puoliso vai hyvä ystävä? Työnohjaaja tai terapeutti? Kenties oma äiti tai isä? Pelkkä ajatus ei siis riitä vaan tarvitaan toimintaa, jotta saadaan aikaan hyvää. Ja hyväähän me haluamme sekä itsellemme että muille. Koska kukaan ei näe mieleemme tai tiedä ajatuksiamme, on muiden mahdotonta tietää arvostammeko tai ihailemmeko toista, jos emme kerro sitä ääneen.
Erityisesti lapset hyötyvät aikuisten kanssa käydystä aidosta dialogista ja myönteisestä puheesta. Perustaessamme ensimmäisen Go Strong Oy:n lastensuojeluyksikön, teimme tietoisen päätöksen olla käyttämättä sarkasmia tai epäsuoria vihjailuja kasvatustyössämme. Puhumme aikuisina suoraan ja arvostavasti, ajattelemme kunnioittavasti toisista ja toimimme sen mukaisesti. Mieli rakentuu suhteessa ympäristöön ja vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin, joten huomioiduksi tuleminen ja itsensä tärkeäksi kokeminen ovat lapselle olemassaolon edellytyksiä ja todellisia minuuden rakennusaineita. Pienikin arvostuksen tai hellyyden osoitus voi tarkoittaa olemassaolon ja minuuden vahvistumisen kokemusta.
Tytär istui kirjoituspöytänsä ääressä uppoutuneena koulukirjoihinsa. Mestari raotti ovea ja mietti olisiko nyt sopiva hetki jutella. Tytär vastasi hymyllä nähdessään isänsä. He halasivat ja mestari suukotti tyttöä hellästi poskelle. ”Minä ajattelin sinua tänään ja onnellisuuden tunne valtasi minut”, mestari sanoi. ”Minä rakastan sinua”, hän jatkoi. Tytär puristi lujempaa ja vastasi: “Ja minä rakastan sinua”. Mestari istui alas ja kertoi tyttärelleen päivästään, kuten hänellä oli tapana muutenkin, ja mainitsi asioita ja ihmisiä, joita oli päivän aikana ajatellut arvostuksella, kunnioituksella ja rakkaudella. Tytär kuunteli tarkasti ja ryhtyi pohtimaan: keitä minä ajattelin tänään ja millä mielellä? Mestarin lailla hänkin kertoi päivästään, ja isä kuunteli.
