Onko minusta vanhemmaksi? Näin kysyi eräs isä mestari Karhulta katsellessaan poikansa leikkiä sinisen huoneen sohvalla. Alle vuoden ikäinen poika oli ottanut sohvan toisessa päässä istuvan äitinsä käsilaukusta puhelimen ja tarkasteli sitä keskittyneenä. Olet siis tullut kysymään neuvoa ja epäilet, onko sinusta vanhemmaksi, mestari vastasi. Isä nyökkäsi ja vaikutti mietteliäältä. Äiti, joka ei ollut vielä sanonut mitään, eikä olisi juuri ehtinytkään paimentaessaan pientä poikaansa, avasi nyt suunsa. Minä olen miettinyt samaa. Onko minustakaan vanhemmaksi? Meillä on niin paljon kaikkea keskeneräistä. Töissä on kiire. Väsyttää, eikä meillä ole enää yhteistä aikaa. Mestari otti pojan syliinsä. Hän istui äidin ja isän väliin sohvalle pidellen vetreää poikaa hellästi polvillaan. Lapsen ilme muuttui ja hän oli itkemäisillään. Näettekö, miten lapsi tarkkailee juuri teitä, mestari kysyi vanhemmilta? Poika hakee katsettanne ja odottaa ehkä jonkinlaista vastausta. Onkohan tämä okei? Onkohan tässä hyvä olla? Mitä vastaatte, jos pojan mielessä olisi tuollaisia kysymyksiä? On hyvä, isä vastasi, silitti pojan päätä ja puheli lämpimästi lohdutellen. Äiti myös rauhoitteli lastaan tulemalla lähemmäs ja vakuutteli, että näin on hyvä olla. Pojalla oli vaaleat hiukset ja iloiset silmät, jotka tapittivat nyt mestarin silmiin vienon hymyn saattelemana. Poika oli valmis leikkiin. Mestari keinui ja lauloi: ”autolla ajetaan varo varovasti, ettei kaatuisi kallis lasti…” Poika nauroi ja vanhemmat nauroivat ja kohta kaikki lauloivat ja keinuivat ja taas lauloivat. Tuota hytkymistä jatkui hyvän tovin, kunnes poika kyllästyi siihen ja ilmaisi tarvitsevansa päiväuniaan.
Mitä mahtoi mestari pohtia, kun leikkiin ryhtyi? Entä mitä äiti ajatteli, kun lapsen tarkkaavaisiin silmiin katseli? Mitä mahtoi isä ajatella laulaessaan? Sitä emme saa koskaan tietää, ellemme kysy! Usein unohtuu myös kysyä: kuinka voit tai voinko auttaa? Vanhemmuuteen liittyy valtava määrä tunteita ja ennen kaikkea tunteiden heilahtelua. Syntymän jälkeisen onnen huuman jälkeen ilon hetkiä saattaakin olla vähemmän. Vastuuta ja tehtävää on nyt enemmän. Välillä on isä huolissaan, välillä äiti murheissaan ja välillä molemmat vanhemmat tuskissaan. Onneksi nämä kuvitteellisen esimerkin vanhemmat osasivat hakea apua ja kysyä neuvoa, koska kuten monessa muussakin perheessä heidän huolensa oli selätettävissä puhumalla, jakamalla huomioita, ihmettelemällä ääneen ja ennen kaikkea kannustamalla vanhempia huomaamaan itsessään ja lapsessaan voima, ilo ja rakkaus. Tärkeiden asioiden, kuten vanhemmuuden, äärelle onkin syytä pysähtyä. Eikä haittaa, vaikka jo ennakkoon asioita pohtii. Tukea ja apua on saatavilla. Joskus tarvitaan enemmän, joskus pienempikin tuki riittää. Vanhemmuudessa on kyse huolenpidosta, rutiineista, turvasta ja rakkaudesta. Myös vanhemmat tarvitsevat sen tunteen, että he ovat turvassa ja saavat tukea, lepoa ja omaa aikaa riittävästi. Välittävä ja hyväksyvä ilmapiiri on plussaa sekä perheessä että palveluissa.
Vanhemmuus ei ole aina laulua ja leikkiä. Vanhempien tulee olla valmiita asettamaan lapselleen rajat, mutta lempeällä otteella keskustellen ja vain tarpeen mukaan. Jos asian ääreen on pysähtynyt, sen osaa kyllä perustella riittävän hyvin. Vanhemman on myös kyettävä tukemaan lasta suuttumuksen, surun tai pelon hetkellä. Tällöin vanhemman omien tunteiden hallinta ja säätely ovat keskiössä. Lasta ei voi rauhoittaa tai lohduttaa mikäli itse on ärsyyntynyt tai poissa tolaltaan. Tämä on kuitenkin varsin tavanomaista, koska meillä kaikilla on välillä hetkiä, jolloin emme ole parhaimmillaan vanhempina. Yritä siis olla hyväksyvä ja lempeä myös itseäsi kohtaan. Tuolloin voi olla paikallaan huokaista ja etsiä keino rauhoittua ensin itse. Rauhoittumiseen voi käydä hyvin vaikka lyhyt kävelylenkki tai musiikin kuuntelu, mikäli mahdollista. Hengittämiseen keskittyminen auttaa myös rauhoittumaan. Etsi myönteisiä keinoja, jotka voivat saada sinut pois kyseisen huolen, tapahtuman tai tunnetilan ajattelemisesta edes hetkeksi. Sano mielessäsi: minä osaan tämän ja tiedän mitä nyt tarvitaan. Sen jälkeen toimi rauhallisesti ja johdonmukaisesti. Etene kohti vaikeaa tilannetta pienin askelin yhdessä lapsesi kanssa. Yritä ymmärtää lapsesi mieltä ja sanoita hänen tunteitaan käyttämällä apuna omia tuntemuksiasi.
Palataan alun esimerkkiin. Pojan nukahdettua mestari kysyi vanhemmilta: vieläkö epäilette? Vanhemmat vastasivat epäilevänsä edelleen. Millaisia vanhempia haluatte olla, mestari kysyi? Vanhemmat pyörittelivät päätään ja ihmettelivät eikö mestarin tulisi kertoa se heille. Millainen on hyvä vanhempi? Sitä me tulimme kysymään. Mestari nojautui kohti vanhempia ja melkein kuiskasi katsellessaan sivusilmällä nukkuvaa lasta: haluaisin kuulla, millaisina hyvinä vanhempina juuri te näette itsenne? On hyvin helppoa nähdä itsensä epäonnistumassa tai huonona vanhempana, mutta hyödyllisempää on mielessään pohtia itseään onnistumassa. Sitten voimme yhdessä pohtia asiaa ja miettiä onko aivan kaikki juuri tällä hetkellä edes tarpeellista, vai riittäisikö kenties vähempikin hyvään vanhemmuuteen. Mestari toisti kysymyksensä: millainen hyvä vanhempi sinä haluat olla?
